Englantilainen George Orwell kirjoitti tasan kuusikymmentä vuotta sitten julkaistussa dystooppisessa totalitarismin kritiikissään Vuonna 1984 seuraavasti:

“Kehitetty televisio ja pitkälle viety tekniikka, joka mahdollisti vastaanottamisen ja lähettämisen samalla laitteella, tekivät lopun yksityiselämästä.”

Juuri eletty 40-luku oli näyttänyt yhtä lailla inhimillisen elämän nurjat puolet toisen maailmansodan kauhuissa kuin myös teknologisen kehityksen mukanaan tuomat uudet mahdollisuudet, joista osin oli, ironista kyllä, kiittäminen juuri valtavia sotapanostuksia. Viestintä kehittyi vauhdilla, ja erityisesti televisio teki tuloaan.

Ja nimenomaan televisio oli se, joka sai aikakautensa älyköt nostamaan kriittisen äänensä yleisön kuuluviin. Orwellin lisäksi esimerkiksi amerikkalainen Ray Bradbury käsitteli vuonna 1953 julkaistussa teoksessaan Fahrenheit 451, josta reilua vuosikymmentä myöhemmin Francois Truffaut ohjasi tunnetun elokuvansa, ihmisen alistamista ja alistumista pelkäksi kuluttavaksi objektiksi, markkinatalouden tyytyväiseksi sätkynukeksi, minkä koettiin ennakoivan intellektuaalisen ajattelun lopullista tuhoa. Samalla kun tekniikan kehitys ja markkinatalous kasvattivat laajassa mittakaavassa yleistä hyvää, niiden mukanaan tuomiin, todellisiin ja kuviteltuihin, negatiivisiin vaikutuksiin suhtauduttiin kriittisesti.

Nyt eletään jo kolmannen vuosituhannen alkua, ja teknologinen kehitys on Orwellin ja Bradburyn ajoista ottanut jättiaskeleen eteenpäin. Internet ulottaa hermonsa kaikkialle, erityisesti kehittyneeseen maailmaan, ja vielä laajemmin kaikkia ihmisiä koskettaa kännyköiden maailmanlaajuinen leviäminen, joka ei osoita minkäänlaisia laantumisen merkkejä.

Teknologia on nykyään entistä vahvemmin läsnä kaikkialla, ja kuitenkin juuri nyt Orwellin sanat tuntuvat kaikuvan kuuroille korville. Juuri nyt, kun niiden pitäisi olla ajankohtaisempia kuin koskaan aiemmin.

Yhteiskunnassamme hallitsee lähes fanaattinen teknologiausko, ja kuten kaikki fanaattiset uskot, sekin helposti sokaisee ja vaientaa kriittiset puheenvuorot. Apurahoistaan huolestuneiden tutkijoiden kannattaa valita puolensa tarkkaan, sillä ‘vastapuolella’ elanto on tiukassa. Mediakin taloudellisessa kurimuksessaan elää vahvasti tarjonnan ehdoilla. Kriittisesti tutkivasta ja siksi kalliista journalismista tingitään, ja lehtien ja television sisällön sanelevat yhä useammin markkinavoimien omat tutkimukset ja lehdistötiedotteet.

Teknologian vaikutukset lävistävät väistämättä koko yhteiskunnan vauvasta vaariin. Miksei julkisuudessa esimerkiksi keskustella lainkaan vauvojen ja lasten oikeudesta yksityisyyteen, kun heidänkin kuvansa yhä useammin, vanhempien hyväntahtoisten toimien seurauksena, leviävät pahimmillaan koko maailman ulottuville, josta ne voidaan vielä vuosikymmentenkin päästä kaivaa esiin katsottaviksi?

Juuri muutokset ihmisten yksityisyydessä ovat yksi teknologisen kehityksen lieveilmiöistä, joka kipeästi kaipaisi laajaa, kriittistä ja asiantuntevaa julkista keskustelua. Nyt keskustelu on kovin yksipuolista, kun pelkästään kannattajien ääni kaikuu kaikkialla lehtien esitellessä tuoteuutuuksia ja mainosten levittäessä toivoa menestyksestä ja paremmasta elämästä. Kriittiset äänet ovat painuneet yhteiskunnassamme marginaaleihin.

Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että yksityisyydestäkin toki käydään julkista keskustelua, mutta valitettavan usein sekin teknologiateollisuuden sanelemasta näkökulmasta. Kuluttajille vakuutetaan monin tutkimuksin ja asiantuntevin äänenpainoin, että yksityiset tiedot, joita lukuisiin palveluihin kertyy, ovat varmasti nyt ja tulevaisuudessa hyvässä tallessa, koska sitä varten on kehitetty paljon uutta teknologiaa. Ja kuitenkin yksityisyys on paljon muutakin kuin tietosuojaa.

Arvopohjainen keskustelu uuden tekniikan elämää parantavista edellytyksistä loistaa pääosin poissaolollaan. Ei esimerkiksi keskustella siitä, missä määrin uusi mobiiliteknologia auttaa ihmisiä paremmin hallitsemaan omaa elämäänsä, vai käykö itse asiassa niin, että mahdollisuutemme oman elämämme hallintaan meneillään olevan kehityksen myötä heikkenevät.

Tällaiset kysymykset jäävät helposti kuriositeeteiksi tai niistä ei käydä oikeaa keskustelua, kuten taannoinen ministeri Lindéninkin haastattelu Helsingin Sanomissa (10.3.2009) hyvin osoittaa. Sen mukaan ministeriäkin vaivaa, ettei “saa oikein koskaan olla offline”. Mutta näkyykö tällainen huoli esimerkiksi rahanjaossa? Vai onko kriittisen tarkastelun tarve kuitattu parilla lainatulla sanalla?

On huomattava, ettei kaiken kriittisen keskustelun tavoitteena ole suinkaan pysäyttää kehitystä. Sen tarkoituksena on osaltaan varmistaa, että keskustelua käydään riittävän laajasti, että huomioiduiksi tulevat yhtä lailla niin yhteiskunnan, yrityselämän kuin yksilöidenkin tarpeet. Sen tarkoituksena on synnyttää edellytyksiä inhimillistä elämää tukevan ja siten kestävän teknologian kehitykselle. Loppujen lopuksi emmehän kuitenkaan kukaan halua elää orwellilaisessa maailmassa, emmehän?